Kämmekkäryhmäläisten matka Öölantiin 11-14. 6. 2001

Olen hyväksynyt pari huonoakin kuvaa mukaan, että kaikki lajit tulevat kuvatuiksi (no, lehtoneidonvaipan kanssa ei onnista) ja lisäksi pari muuta kasvia kuin kämmeköitä. 
 
 
Kaikki alkoi muistaakseni marraskuun kokouksessa 2000. Olimme päättäneet, Reijon ja Sinikan kanssa lähteä Ahvenanmaalle, johon tietenkin tuli jo syksyllä kerättyä aineistoa. Aina silloin tällöin tuli vastaan sana Öölanti tai Gotlanti. Joten, päätin kysäistä asiasta varovasti Sinikalta siellä kokouksessa. Vastaus oli odotettu ei, koska aineistoa oltiin kerätty jo sen verran paljon. Eli sunnuntaina kesäkuun kymmenes alkoi neljän innokkaan, Liisan, Reijon, Sinikan ja minun matka Öölantiin! 
 
Menimme laivalla Tukholmaan ja siitä suoraan etelään Kalmarin kaupunkiin, josta on silta Öölantiin. Matka etelään autolla oli hyvin, hyvin kiinnostava ja näimme yhtä jos toistaankin Suomessa niin harvinaista kukkaa, mainitaan vaikka päivännouto ja jänönvihma. Pitkän ajon jälkeen pääsimme viimein mökille, söimme rauhassa, tai siis toiset täysi-ikäiset rauhassa, muut avähän vähmemmän rauhallisina. Mökkimme oli aivan keskellä saarta, lähellä Kalmari-Öölanti siltaa joten siitä oli hyvä yhteydet sekä pohjoiseen että etelään. Olin saanut Tanskasta kartan jossa oli eri kämmekkäpaikkoja ja listat niissä olevista lajeista. Minua himoitti jo pitkän aikaa ennen matkaamme päästä ”The first P-pladsiin” (englantia tanskalla sävytettynä), joka oli kartalla Kråketorp-nimisen paikan kohdalla oleva pieni parkkialue. Matkalla mökille olimme kuitenkin nähneet hienon niityn, mikä oli valkoisenaan täynnä ahokylmänkukan siemenhaivenia. Se oli aivan mökkimme vieressä Hagaparkissa, ja aioimme jäädä siihen katsomaan kylmänkukkia. Ennen kuin auto pysähtyi, Liisa huusi: Kämmekkä! Kaikki hätääntyivät ja katsoivat taakse. Siellä se oli, ensimmäinen ulkomainen orkidea jonka olen ikinä nähnyt, kuihtunut seljakämmekkä (Dactylorhiza sambucina). Nousimme ulos autoista ja katselimme ihmeellistä Öölannin kasvillisuutta. Pian löytyi outo pari lehtiä, joka myöhemmin osoittautui jommaksikummaksi, kelta-, tai valkolehdokiksi (Platanthera chlorantha = kelta- ja Plth. bifolia = valkolehdokki). Tällä paikalla ei, kuten ei juuri missään muuallakaan, ollut yhtään kukkaa auki emmekä siis voineet sanoa kumpi laji oli kyseessä. Koko matkan aikana ei tullut vastaan yhtään auennutta keltalehdokkia ja npullisina niitä on vaikea erottaa toisistaan. Kun minulla oli pihalla molemmat vierekkäin niin ainoa ero joka olisi ehkä voinut näkyä jo nupussa on kannuksen eri asento, eli ainakin minun keltalehdokilla se nousi ylos kun taas valkolehdokilla alas. Kuitenkin, takaisin Öölantiin. Saimme tietää että niitty missä olimme, oli jonkilainen vanha viikinkien hautausmaa. Siirryimme niityn viereiseen lehtoon. Uusi kämmekkä, jota en olisi edes uskonut näkeväni tällä retkellä, lehtoneidonvaippa (Epipactis helleborine). Lehdossakin kasvoi toinen toistaan ihmellisimpiä kasveja, erityisesti muratti oli kiva nähdä luonnossa, vaikka sitä oli tässä paikassa vain yksi pieni verso. 
 
Sitten viimein, kidutus loppui ja pääsimme Kråketorpiin. Paikalla piti kasvaa ruusukekämmekkä (Anacamptis, entinen Orchis, morio), palokämmekkä (Neotinea, entinen Orchis, ustulata) (jotka molemmat puuttuvat Suomesta), miehenkämmekkä (Orchis mascula) ja vielä seljakämmekkä. Paikalla suuntasimme heti itään päin, koska siellä alkoi se matkan tärkein nähtävyys, Stora Alvaret, valtava alvari jonka kaltaista ei kyllä löydä helposti, onkohan sellaista missään muualla Euroopassa. Ennen kuin kerkesimme tien toiselle puolelle, tuli näkyviin uskomattoman komea kämmekkä, soikkokämmekkä (Orchis militaris) (tämä ryhmä ei ole muuten se ensimmäinen jonka näimme...). Sen näkeminen oli tärkeimpiä tavoitteita tällä matkalla. Siinä ei voinut enää katsoa autoja kun juoksi katsomaan sitä. Aivan uskomatonta! Vihdoin näki kasvin jota oli toivonut näkevänsä jo iät ja ajat. Kuten kaikkialla Öölannissa, Alvari oli varattu lehmille, ja jotta emme levittäisi suu-, ja sorkkatautia, oli lehmäaitaan laitettu kyltti joka kielsi menemästä sisään. Luonnollisesti me vähät välitimme merkistä, ja jätimme yksinäisen soikkokämmekän ojan pohjalle. Pian alkoi näkyä lisää kämmekkää, miehenkämmeköitä, komeita ryhmiä soikkokämmekkää ja sitten kaksi lajia, jotka olivat tämän paikan kerma: palokämmekkä ja ruusukekämmekkä! Aluksi piti vähän näyttää miten voi erottaa niin samanlaiset miehen- ja ruusukekämmekkä mutta pian se sujui kaikilta kuin tanssi. Välimuotojakin oli, ne olivat ehkä hybridejä (A. morio x O. mascula on Anacamptorchis x vilmsii). Palokämmekkä yllätti uskomattomalla tavalla. Me kaikki olimme kuvitelleet sen parikymmensenttiseksi, vähintään siis, mutta se kauneus mahtuikin viidestä kymmeneen senttiin. Laji on aivan hurmaava kääpiö, omasta mielestäni ehkä kaikkein hienoin kaikista näkemistäni orkideoista. Kasvin nuput ovat tumman punaiset ja auenneet kukat valkoiset, joten loistava väri on taattu. Seljakämmekkääkin löytyi vähän syvemmältä alvarilta paljon, yksi ainokainen oli kukassakin, punainen yksilö, siis se mitä Öölantilaiset kutsuvat Evaksi. Lisäksi paikalla oli nimettömiä lehdokkeja. Paikan erikoisin laji oli ruusukekämmekkä, johon emme muualla törmänneet. Muusta kasvistosta huomattavin saattaisi olla vaikkapa pensashanhikki, joka antoi kämmeköille suojaa laiduntavilta lehmiltä. Lehmiä oli nimittäin aina ja kaikkialla, mutta onneksi ne olivat lempeällä päällä matkan ajan. Ei hullun lehmän tautia Öölannissa! Kråketorp oli matkamme parhaita kohteita ja sen pitäisi kuulua jokaisen Öölannissa kävijän ohjelmaan. 
 
Vielä oli vähän aikaa ennen kuin aurinko laskee. Tanskalaisesta kartasta katsoimme kolmannen paikan missä olisi hyvä vierailla. Se oli Södra Utmosse joka myös oli samoilla seuduilla kun mökkimme. Siellä piti kartan mukaan kasvaa Gymnadenia odoratissima, jonka ei oikeastaan kuulu saaren kasvillisuuteen, ei sen mukaan mitä olen lukenut. No, ei sieltä löytynytkään mitään kirkiruohoja, ei edes tavallista G. conopseaa. Sen sijaan täältä löytyi matkamme komein soikkokämmekkä, täplikäslehtistä miehenkämmekkää ja samaa vihreälehtisenä, uutena lajina punakämmekkää (Dactylorhiza incarnata), palokämmekkää, lehdokkeja, jauhoesikkoa ja PALJON piikkipensaita. Ne viimeiset eivät tietenkään olleet hyvä asia, varsnkaan kun yritimme tulla pois eri kautta kun mentiin. Muuten oikein mukava paikka missä on paljon lintuja ja kämmeköitä joka puolella. Tähän mennessä olimme jo nähneet varsinkin miehenkämmekkää ja soikkokämmekkää niin paljon, että vain komeimmat yksilöt saivat mitään huomiota. 
 
Seuraavana päivänä suuntasimme pohjoiseen. Halltorps Hage oli ensimmäinen pysähdys. Menimme vanhaan lehtoon, jota koristivat ikivanhat tammet. Aika tyypillistä lehtokasvillisuutta siellä oli, uusina kämmekköinä kalkkimaariankämmekkä (Dactylorhiza fuchsii), pesäjuuri (Neottia nidus-avis) ja soikkokkaksikko (Listera ovata). Miehenkämmekkä oli paikan yleisin laji. Soikkokaksikko taas oli koko matkan ajan melko niukka verrattuna Ahvenanmaahan missä sitä on todella paljon. Ei se Öölannissakaan ollut mikään harvinaisuus, vaan kasvoi kyllä siellä täällä. Pian kyllästyimme lehtoon ja jatkoimme matkaa. Halltorps Hagen tärkein laji, joka siellä piti kasvaa oli ehdottomasti tikankontti (Cypripedium calceolus). Opastuskyltin mukaan siellä on myös niitty, jonne siis suuntasimme. Siinä parinsadan metrin matkalla sai katsella murattien peittämiä puita. Osa niistä murateista kasvaa nyt minun ikkunalla ja ensi kesänä ne pääsevät ulos kasvamaan. Niitty löytyi helposti, mutta se ei ollut mikä tahansa niitty, vaan upea pähkinäniitty, jonka maata peittivät kalkkimaariankämmekät (hienoja värejä, komeita kasvustoja), miehenkämmekät (yksi valkoinenkin yksilö), soikkokaksikot ja lehtoneidonvaipat (jotka eivät kukkineet koko matkan aikana missään, kasvihan on heinäkuun kukka), ja valkolehdokit. Tai ainakin osa lehdokeista oli valkolehdokkeja. Tämä oli ainoa paikka koko matkamme aikana missä kukki lehdokki, se oli valkolehdokin pitkäkannuksinen (suomessakin yleinen?) alalaji Platanthera bifolia ssp. latiflora. Muuta kämmekkälajistoa olivat seuraavat: pesäjuuri, soikkokämmekkä ja palokämmekkä. Kiertelimme aluetta siinä toivossa että näkisimme vihdoin tikankontin. Kun aloimme vähitellen viimeistellä etsintöjämme, tuli vastaan matkan yksi odotetuimmista lajeista, kimalaisorho (Ophrys insectifera). Oijoi, tuonkin tapaamista olin odottanut jo niin kauan. Emme kerenneet siitä kauas, kun tuli ne tikankontit vastaan. Paikka täytti kaikki odotukset ja enemmäkin. Tätä ei voi jättää väliin jos menee Öölantiin. Lähellä oleva  kauppias tarjosi tuoreita mansikoita joita sitten söimme eväiden lomassa. 
 
Seuraavakin kohde oli oikein mukava paikka, mutta sieltä ei löytynyt mitään erityistä lajia. Knisa Mosse. Knisa tunnetaan erityisesti lajista nimeltä luhtakämmekkä, Dactylorhiza sphagnicola. Se näyttää paljon punakämmekältä ja oikeastaan yksi ”punakämmekkä” jonka Liisa kuvasi myöhemmin kesällä Savonlinnan seudulta (ko. kasveista löytyy valokuvia täältä) näyttää aika paljon D. sphagnicolalta! Knisalla lajia ei löytynyt suurelta suolta. Suo oli luonnonsuojelualue jossa piti pysyä poluilla. Noudatimme sääntöä aika tarkkaan, joten se saattoi estäää lajin löytymisen. Kimalaisorhoa paikalla oli kuitenkin paljon ja soikkokämmeköitä todella suuria kasvustoja. Södra Utmossella edellisenä päivänä näkemämme punakämmekät olivat kitukasvisia, mutta Knisalla ne olivat oikein komeita. Uusia lajejakin tuli kaksi, suoneidonvaippoja (Epipactis palustris) pieninä alkuina ja kirkiruohoa nupullisena. Viimeisen löytymiseen liittyy paljon tuuria, koska jos en olisi käväissyt vielä kerran katsomassa soikkokämmekköjä, emme olisi löytäneet kirkiruohoa Knisalta. Muista kasveista erityismaininta kuuluu siniyökönlehdelle (Pinguigula vulgaris), kauniille lihansyöjäkasville. 
 
Sitten alkoi matkamme vielä ylemmäs pohjoiseen. Kohteena oli lentokenttä, jonka ympärillä piti olla paljon miekkavalkkua (Cephalantera longifolia). Pian löysime itsemme ajmasta täydellisten valkkumetsien läpi. Ei sitä tarvinnut kauaa katsella tienreunaa kun luuli näähneensä jo jotain valkoista. Pian niitä tuli lisää ja siinä ei enää ollut epäilystäkään, miekkavalkuthan ne siellä kukkivat! Voin rehellisesti sanoa että se oli tähänastisen elämän hienoimpia hetkiä. Olisi jo melkein tehnyt mieli että auto olisi ajanut kolarin niin että pääsisi nopeasti katsomaan niitä lähempää... Onneksi kohta tuli pieni tienhaara mihin sai auton parkiin ja sitten vain valkkujen kimppuun! Kävi kuitenkin yksi ikävä asia, vain yksi ainoa omista kuvistani onnistui hyvin. Muita kämmeköitä oli paikalla pari, ei mitään ihmeellistä. Miekkavalkkua löytyi myöhemmin joka puolelta saaren pohjoisosien mäntymetsistä ja sitä oli myös suuria määriä jokaisessa kasvupaikassa. Kuvia löytyy myös yhdestä miekkavalkun versosta ja parin valkun tuppaasta. 
 
Lisäksi näimme juuri auenneita kirkiruohoja yhdellä orkideaniityllä (päälajit Orchis militaris, Orchis mascula ja Dactylorhiza sambucina), jossa olimme oikeastaan etsimässä pyramidikämmekkää, Anacamptis pyramidalis. Se laji jäi meiltä näkemättä, mikä ei olekaan ihme sillä oikeastaan se on heinä-elokuun kukkija. 
 
Öölannin kuuluisin kukkanähtävyys on kaikesta hienosta luonnosta huolimatta Neptuni Åkrar, merenranta saaren luoteisosassa. Kun neidonkielet (Echium vulgare) kukkivat täysillä, on alue kokonaan tämän hienon esikonsukuisen kasvin siniseksi värittämä. Valitettavasti neidonkielet alkoivat vasta aukeamaan, jotan se sinisyys jäi näkemättä. Paikalla kasvoi muitakin hauskoja kasveja, ainakin persilja ja käärmeenpistoyrtti. Kämmeköitä siellä ei kuitenkaan kasva. 
 
Seuraavan, viimeisen täyden Öölanti-päivän aikana oli ensimmäinen kohde Svartvikskärr-niminen suo suuren hiekkarannan, Böda Sandin lähellä, pohjois-Öölannissa. Olin saanut tiedon että siellä kasvaa kiiltovalkku, Liparis loeselii ja mesikämmekkä, Herminium monorchis. Valitettavasti kumpaakaan ei löytynyt, ainoa uusi laji retkellemme tällä ja vieressä olevalla toisella suolla oli maariankämmekkä, Dactylorhiza maculata. Suomessa yleinen maariankämmekkä ei Öölannissa ole läheskään yhtä yleinen kuin kalkkimaariankämmekkä, jota oli varsinkin lehdoissa paljon. Kuitenkaan emme olleet kovin innokkaita kuvamaan lajia, mistä syystä siitä on muistona vain tämä epätarkka kuva. Svartvikskärr oli ainoa paikka jossa näimme lajia. Toiset kosteiden kuusimetsien lajit, harajuuri ja herttakaksikko sekä mustikkamaiden yövilkka, jotka ovat kaikki Suomessa yleisiä, eivät osuneet meidän tielle. Kiiltovalkulle tämä oli ainoa paikka jossa tiesin sen kasvavan, joten se jäi näkemättä. Svartvikskärr oli kyllä ihan kiva paikka vierailla, kasvillisuuteen kuului mm. suoneidonvaippa ja punakämmekkä, siniyökönlehti, yksi vieläkin tunnistamaton leinikkilaji (ehkä joku sätkin-laji) ja jauhoesikko. 
 
Seuraava kohde olikin aivan toisella puolella Öölantia, saaren keskivaiheilla aivan Stora Alvaretin keskellä oleva Möckelmossen. Sinne matkalla törmäsimme mm. öölanninpäivännoutoon ja sinipalloon, päivänouto oli kyllä jo aiemminkin tuttu. Alvarin kasvillisuus oli muutenkin hyvin kiehtova, mutta orkidealehdessä ei välttämättä kannata aivan täydellisiä lajilistoja kirjoittaa. Sekä alvarilla että muualla Öölannissa kasvillisuus oli aivan täysin erilaista kuin Suomessa, kyse ei siis ole harvinaisuuksien kasvamisesta siellä täällä vaan siitä, että meillä niin tavalliset kasvit korvautuivat jollain, johon ei Suomessa juuri koskaan törmää. Esimerkiksi piharatamon tilalla oli heinäratamo, hiirenvirnan kohdalla taas mustalinnunherne. Möckelmossen olisi oikeastaan loistava esimerkki siitä. Siellä saa todella kokea alvarin aidoimmillaan, voimakas tuuli jäi erityisenä asiana mieleen. Koska aurinko paistoi täydeltä terältä (niin se teki oikeastaan koko matkan ajan), valottui osa kuvista ikävällä tavalla. Möckelmossen kiinnosti parilla lajillaan: mesikämmekän ja verikämmmekän, Dactylorhiza (incarnata ssp.) cruenta piti kasvaa siellä. Emme me kerenneet paljoa kävelläkään ennen kuin törmäsimme siihen lajiin joka oli minulle tärkein kaikista matkalla näkemistämme kämmeköistä, mesikämmekkään. Meillä oli valtava tuuri että näimme tämän lajin, sitä löytyi kaksi pientä kasvustoa lähellä toisiaan. Kasvi on aivan pieni, vain viitisen senttiä korkea, hyvältä tuoksuva, kellertävän vihreäkukkainen. Mesikämmekkä on hävinnyt Suomesta. Näimme paljon muitakin kämmeköitä, punakämmekän, soikkokämmekän, suoneidonvaipan. Lisäksi siellä piti kasvaa kimalaisorho, maariankämmekkä ja siis verikämmekkä. Kahta ensimmäistä emme etsineet emmekä nähneet sattumaltakaan. Verikämmekän etsintä oli aika työtä. Se eroaa punakämmekästä pääasiassa täplikkäiden lehtien avulla, eikä sitä täplikkyyttä nähnyt kaukaa. Sai juosta monen punakämmekän luokse ennen kuin tärppäsi! Mutta olihan se sen arvoista. Verikämmekkä oli aika komea kasvi, kukinto on selvästi tummempi kuin punakämmekällä, mitä vielä korostaa kukinnon seassa olevien lehtien tumma väri. Verikämmekkä jäi viimeiseksi uudeksi lajiksi tällä matkalla. 
 
Samana päivänä kävime vielä Mörbylillassa, Eteläisessä Öölannissa josta metsästimme kahden valokuvan ja sanan Mörbylilla, joka löytyi kartasta, avulla kevätruusuleinikkiä, Adonis vernalis, joka on yksi Öölannin arvokkaimmista kasveista, ei tietenkään kämmekkä. Kasvi löytyi kuin löytyikin, se jopa kukki parilla kukalla, vaikka paras kukinta-aika oli jo jäänyt kauas taakse. Otin valokuvan aivan samasta kohdasta mitä olimme olleet etsimässäkin. Saman paikan kasvistossa ei ollut kämmeköitä, mutta kiinnostava laji oli mm. jokin Ornithogalum-laji, tähdikki. 
 
Seuraavan päivän ohjelmassa oli kotiinmeno, mutta kerkesimme bongata pari aiemmin tuttua lajia. Uutena kasvina löytyi komea soikkoratamo. 

Kuten huomaatte, jos laskette, näimme kaiken kaikkiaan 19-21 eri kämmekkää, joista ainoastaan suoneidonvaippa, lehtoneidonvaippa ja mahdollisesti (luultavasti) näkemämme keltalehdokki olivat vasta nupullisia, seljakämmekkää taas löytyi vain yksi kunnollisessa kukassa oleva ylksilö. Vielä seuraavat lajit olisi voinut nähdä, ei kuitenkaan läheskään kaikkia juuri siihen aikaan kun me saarella olimme: pyramidikämmekkä (Anacamptis pyramidalis), kiiltovalkku (Liparis loeselii), tummaneidonvaippa (Epipactis atrorubens), Epipactis confusa, herttakaksikko (Listera cordata), pussikämmekkä (Coeloglossum viride) suovalkku (Hammarbya paludosa), harajuuri (Corallorhiza trifida), yövilkka (Goodyera repens), luhtakämmekkä (Dactylorhiza sphagnicola), kaitakämmekkä (Dactylorhiza traunsteineri), Dacylorhiza (incarnata ssp.) ochroleuca, Spiranthes spiralis, metsänemä (Epipogium aphyllum) ja vielä saattoi jäädä näkemättä keltalehdokki (Platanthera chlorantha). Näistä ainoa yllättävä puute on ”vahakämmekkä” Dactylorhiza ochroleuca, jonka olisi pitänyt kukkia jo niihin aikoihin kun me siellä olimme. 
 
Koko matkan ajan lämpö suosi, vain kerran kastuimme. Mökki oli mukava ja sen takana metsässä mm. köynnöskuusamat kiipeilivät maassa ja puissa ja nuokkukohokit aukesivat iltaisin. Päivät kului autossa ja maastossa ja siksi kunnon eväät piti ottaa aina aamulla mukaan, juomista puhumattakaan. Puutarhaan siirtyi jotain kiinnostavia kasveja (joskus sitä sortuu, kämmekät piti kuitenkin jättää rauhaan!) ja ne kasvavat vieläkin hyvin, suurin osa, 
 
Suosittelen lämpimästi Öölantia orkidearetken kohteeksi! Sain viettää siellä elämäni parhaan loman – tähän asti. Varmasti palaan sinne vielä joskus, ensi kesänä en kerkeä mutta ehkä jo seuraavana!